Historiatietoa akvarellitaiteesta


2011

Maikki Haapala
Näyttelykuraattori, AKVART galleria

Maikki Haapala, Akvart gallerian näyttelykuraattori

Länsimainen akvarelli sellaisena, kuin me tänään sen tunnemme, on varsin nuori taiteen alue. Euroopassa vesivärimaalaus oli pitkään välineen asemassa. Sitä käytettiin muistiinpanojen tekemiseen ja aiheen tutkimiseen, se oli ”öljyvärin surkea korvike” ja ”an amusement of young ladies”. Vesivärin rooli oli vain luonnostella suuria öljytöitä, värittää grafiikanlehtiä ja piirustuksia, kuten karttoja, arkkitehtuurisuunnitelmia, kaupunkikuvia yms. Oikeastaan vasta 1700-luvun Englannissa tästä työtavasta kehittyi itsenäinen taidemuoto, kun William Turner (1775-1851) alkoi maalata merta ja taivasta kuulain värein laveeraten.
Hämmästyttävää on, että jo renessanssin aikaan mestari Raffaello Santi (1485-1520) maalasi akvarelleja, joilla hän ei kuitenkaan jäänyt maailmanhistoriaan. Samaan aikaan Saksassa Albrecht Dürer innostui grafiikasta, jota väritti aluksi vesivärillä, mutta maalasi lopulta itsenäisiä akvarelleja kasveista ja eläimistä. Vähän myöhemmin syntyivät Rembrandtin tussi-ja seepialaveeraukset, joiden veroisia saa hakea vielä tänäänkin, 400 vuotta myöhemmin.

Keskiaikainen kirjankuvitustaide

Vesivärillä sinänsä on pitkät juuret – pitemmät kuin öljyvärillä. Vesiväri punoutui yhteen keskiaikana kukoistaneen kalligrafian ja kirjankuvitustaiteen kanssa. Jo Bysantissa kehittyivät kirjoituksen maalatut alkukirjaimet, kehykset, teksti- ja muu kuvitus. Purppuranväriselle pergamentille tekstattiin taidokkaasti vesiväreillä, mutta myös hopealla ja kullalla. Bysanttilaiset kuvittajat saivat vaikutteita veistotaiteesta sekä mosaiikeista. Käsintehtyjen kirjojen miniatyyrimaalaukset olivat puhtaita akvarelleja. Tuolloin ei nähty suurten valossa elävien laveerattujen pintojen kauneutta, vaan pienellä siveltimellä maalattiin pieniä kuvia. Värit olivat puhtaita, mustan ja valkoisen käyttö rytmitti sommittelua. Vesiväritaiteella ja kalligrafialla on yhteiset juuret. Lähinnä kristinuskon mukana Eurooppaan tullutta lukemisen ja kirjoittamisen taitoa vaalittiin luostareissa. Latinankieliset raamatut tarvitsivat tulkikseen kuvia. Taiteellisesti lahjakkaat munkit hakeutuivat käsikirjoitusten kopioimistyöhön keskittyneisiin luostareihin, joissa he elämäntyönään kuvittivat ja koristivat ornamentein raamattuja. Saksasta tuli 1000-luvulla Euroopan kirjamaalauksen keskus. Keskiaikana taiteilijat eivät signeeranneet töitään, vaan nimettöminä nöyrästi antoivat lahjakkuutensa Jumalan kunnian ylistykseksi. Vähitellen heidän käsialansa alettiin tuntea nimettömänäkin “asiantuntijapiireissä”, jotka tuohon aikaan olivat varsin suppeat. Kaikki kuninkaatkaan eivät osanneet lukea, joten hekin tarvitsivat ja ihailivat kuvia.

Sarjakuvia Osirikselle:

Akvarellia voidaan seurata historiassa taaksepäin ainakin muinaiseen Egyptiin asti. N. 5000v. vanhat papyruskääröt lienevät ensimmäisiä akvarelliksi luettavia teoksia. Vainaja kertoi sanoin ja kuvin kauniisti sommitelluissa maalauksissa elämänsä hyvät teot sarjakuvana Osirikselle, joka manalan portilla luki tarkasti Kuolleiden kirjaa. Kirkkaat, puhtaat väripigmentit jauhettiin kivistä, muutamista kotiloista, kasveista, hiilestä sekä erilaisista mineraaleista ja sekoitettiin veteen, maitoon ja muihin kiinnostaviin vesiliukoisiin liottimiin, kuten veri, sappi jne. Samoja luonnosta saatuja väriaineita on vesivärien pohjana tänäänkin, vaikka synteettiset pigmentit ovat vallanneet alaa mahdollistamalla nopean valmistamisen ja uudet sävyt.

Kiveen maalattu akvarelli

Suuri kiusaus on aloittaa akvarellin historia jo Lascauxista ja Altamirasta, Kivikautiset luolamaalaukset tehtiin kallionpintaan maavärejä ja hiiltä veteen, virtsaan tai munaan sekoittamalla n. 30 000-10 000 v. sitten. Onhan vesiväreillä maalattu monenlaisille muillekin pohjille luolan kiviseinien lisäksi, esim. pergamentille, papyrukselle, kanvaasille jopa munankuorelle. Jos paperille maalaaminen ei ole kriteerinä, kun akvarellia luokitellaan, voidaan suuremmitta omantunnontuskitta väittää, että Altamiran hurmaavat härät ovat akvarelleja.

Akvarellipaperi kehittyi vähitellen

Itsestään selvää on, että paperin kehittyminen kulki rinnan kuvan ja kirjoittamisen jalostumisen kanssa. Kun pergamentti alkoi käydä liian kalliiksi ja hitaaksi valmistaa, keksittiin tehdä maalausalustoja lumpusta, ylipäänsä kasvikuiduista. Euroopan ensimmäinen paperimylly perustettiin Capillades-kylään Espanjaan siksi, että se oli kangastehtaan lähellä. Puuvilla-raaka-ainetta paperintekoon ei kuitenkaan ollut niin paljon kuin olisi tarvittu. Niinpä markkinoille karavaanien ja laivojen mukana virtaava kiinalainen paperi oli tervetullutta, uutta ja kevyttä materiaalia juuri keksitylle kirjapainolle. Paksut käsintehdyt lumppupaperit jäivät taiteilijoiden ja käsityöläisten käyttöön. Capilladesissa tehdään vielä tänäänkin käsin hienoa akvarellipaperia vaativalle käyttäjälle. Puupaperi keksittiin 1700-luvulla kirjapainojen tiukasta vaatimuksesta. Siitä ei tullut kuitenkaan akvarellistin tarpeisiin sopivaa maalauspohjaa. Se on kovaa ja murtui kastuessaan. Vesivärityöskentelyyn sopii sellainen paperi, jonka pinnalla väri pehmeästi leviää. Paksu, liimalla käsitelty paperi imee vettä ja väriä hitaasti ja kestää nyppyyntymättä monta värikerrosta ja monta kastumista. Paperin kostuttaminen ennen maalaamista vähentää edelleen imeytymistä, ja märällä paperilla väriä voi kuljettaa ja sen voi vaikka pestä pois. Muutama tehdas Euroopassa on jäänyt valmistamaan lumppupapereita pelkästään akvarellistien ja graafikkojen tarpeisiin. Paras eurooppalainen akvarellipaperi tehdään käsin pääpiirteissään kiinalaisen paperin tavoin. Koneessa tehty, valettu paperi on huokeampaa ja heikompaa. Käsin tehdyn paperin kuiturakenne tekee siitä ylivertaisen maalausalustan. Massa hierretään puuvilla- tai pellavalumpuista. Kuivauksen jälkeen arkit liimataan väriä läpäisemättömiksi kastamalla ne liivateliuokseen.

Impressionistit avasivat tien akvarellille:

Lumppupaperit alkoivat jälleen käydä kaupaksi, kun impressionistit levittäytyivät 1800-luvun puolivälissä Provincen ja Bretagnen maisemiin tallentamaan valoa ja värillisiä varjoja. Monet heistä saivat virikkeitä Turnerin maalauksista, mutta menivät vieläkin pitemmälle valon ja varjon määrittelyissään. He muuttivat tavan katsoa maailmaa. Varjo ei ollutkaan enää valon vastakohta vaan muoto. Kuvattiin hetkellistä valojen ja varjojen leikkiä luonnossa, kasvoilla, eri vuorokaudenaikoina jne. Mentiin ulos ja ihmeteltiin valon tekoja. Istuttiin kuppiloissa, filosofoitiin ja intettiin, jopa riideltiin. Yhteiskuntakin oli murroksessa, teollistuminen vyöryi eteenpäin ja Euroopan hullut vuodet oli kestetty. Myös taide oli jatkuvassa muutoksen tilassa. Jopa “rumuuden kultin” perustaja Gustave Courbet tuntui liian romanttiselta ja traditionaaliselta esikuvalta impressionisteille. Delacroix kuljetti Vapauttaan barrikaadien yli kohti uutta uljasta maailmaa. Kuvataide tuotti jatkuvasti uusia ilmiöitä vesivärimaalaukseenkin. Impressionistit avasivat tien modernille akvarellille.

Kultakauden vesiväritaide:

Vesivärimaalauksella on suomalaisessa taiteessa pitkät perinteet. Pariisissa opiskelleet taiteilijamme kokeilivat töissään myös akvarellia, mm. A.Edelfeltin ja A.Gallen-Kallelan tuotannossa on runsaasti kuulaita vesivärimaalauksia, jotka oli tarkoitettu itsenäisiksi taideteoksiksi, ei pelkästään luonnoksiksi. Suomen kultakauden omintakeisimpia akvarellisteja oli kiistatta Juho Rissanen, jonka suuret isän kuolemaa käsittelevät teokset pysäyttävät vieläkin.

Akvarellin merkitys vanhoissa kulttuureissa:

Akvarellin historiassa ei sovi sulkea silmiään Kiinassa, Intiassa, ja Arabiassa syntyneeltä maalaustaiteelta, joka sekin lähti uskonnollisten käsikirjoitusten kuvittamisesta ja on jättänyt jälkensä eurooppalaiseen vesiväritulkintaan. Intialaisilla miniatyyreillä on tuhatvuotinen historia ja kaikki, mitä niistä sanotaan kokonaisuutena, on väkisinkin yleistystä. Kulttuurillisilla ja uskonnollisilla muutoksilla, kuten buddhalaisuuden katoamisella ja islamin saapumisella, on ollut vaikutuksensa. Niiden parissa on useita sekä kehityksen ja kukoistuksen että taantuman ja rappion kausia, mutta tussi ja vesiliukoinen väri ovat olleet mukana kulttuurimuutoksissa. Arabialainen kalligrafia on ornamentiikan muodoista islamilaisin; muotokielen perustana ovat geometriset perusmuodot eli neliö ja ympyrä. Islamilaisen kalligrafian ylevin ilmentymä on Koraanin kopiointi. Varhaisimmissa Koraanin käsikirjoituksissa ornamentit tehtiin käsin siveltimellä, väreinä kultaa, sinistä, punaista ja vihreää. Värien piti olla vesiliukoisia, etteivät herkät pergamentit vaurioituisi. Kalligrafiassa sana yhtyy kuvaan: sanasta tulee kuva. Ornamentiikalla ja kalligrafialla on islamissa sama funktio kuin ortodoksisessa uskonnossa ikoneilla. Tyypillisiä ovat myös kalligrammit eli kuvan muotoon tehdyt kirjoitukset, joita ripustetaan tauluina sekä moskeijoihin että koteihin.

Kiinalainen akvarellitaide:

Jo kauan ennen ajanlaskumme alkua Kiinassa kehittyi kirjoittamisen ohella tussilaveeraaminen irrallaan kalligrafiasta omaksi taiteenhaarakseen. Kiinalainen tussi on noen ja vuodista keitetyn liiman seos. Männyn noesta valmistettu on parasta, kamferiöljyä polttamalla tehty hinnaltaan edullisinta. Arvostetuin tussi tulee Huangshan-vuorilta Anhuin maakunnasta. Kiinan taide on luonteeltaan symbolista. Sen tehtävä on ilmaista kosmista järjestystä. Euroopan taide on keskittynyt näkyvän esittämiseen, perspektiiviin, näköisyyteen sekä valon ja varjon, massan ja tekstuurin tulkintaan. Kun kehitys Lännessä johti ääriviivojen pehmenemiseen ja hämärtymiseen, viivojen merkityksen vähenemiseen, Kiinassa viiva ja siveltimenveto säilyivät tärkeimpinä ilmaisukeinona. Viivan yhtenäisyyden hävittäminen ja pintojen korostaminen viivan sijaan olivat harhaoppisia poikkeamia tradition uomasta. Kiina on rikastuttanut länsimaistakin akvarellimaalausta. Kuvapinnan käsittelyt ja sommittelut, kirkkaat värit ja herkät siveltimenvedot ihastuttavat jatkuvasti katsojia. Riisi- ja bambupaperit sekä korkeatasoiset vesivärituubit ja siveltimet ovat tuhansien vuosien tuotekehittelyn tulosta ja edelleenkin akvarellistien arvostamia työvälineitä.

Nykyaikainen akvarelli

Tänään eletään kuvataiteessa postmodernia aikaa ja akvarellikin on saanut ilmentymiä “nykystä”. Ei ole olemassa kiveenkirjoitettua tyyliä tai tekniikkaa, jolla vesiväriä pitäisi maalata. Myös akvarellitaiteessa kaikki on sallittua; sisältö on tärkein. Maalarit työskentelevät kukin omalla tavallaan vesivärin luonteesta ja mahdollisuuksista nauttien. Vesivärimaalauksen viehätys on osittain juuri pintojen elävyydessä. Laveeratessa väripinnat sulautuvat toisiinsa eikä rajoja synny ellei jo kuivahtaneelle pinnalle tuoda lisää kosteutta. Kuivalle pinnalle muodostuu herkemmin rajoja. Kuva voi syntyä kynä-, liitu- ja sivellinviivoista tai raaputtaen tehdyistä jäljistä sekä väripinnoista, joiden rajat noudattavat tai karttavat piirustusta. Pintojen ja viivojen suhde voi siten olla mukautuva tai vastakohtia muodostava. Valuva väri, roiskeet, veden ja eri pigmenttien tapa reagoida toisiinsa voivat synnyttää yllättäviä, hauskoja tai harmittavia ilmiöitä.

Suomalaisia akvarellisteja:

Suomessa tehdään nykyisin akvarellia runsaasti sekä amattilais- että harrastajapiireissä. Tunnetuimmat nykyakvarellistimme, Marjukka Paunila, Senja Vellonen, Petri Hytönen ovat niittäneet mainetta ulkomaillakin, yleisön suosioon ovat nousseet monet muutkin taitavat maalarit, kuten esim. Kristiina Turtonen, Mika Törönen, Pentti Kokko, Maire Ruotsalainen, Anja Karkku-Hohti, AnneMilana Vuokila. Suomalaisen akvarellin isäksi voi empimättä nimetä säkenöivän professori Nandor Mikolan(1911-2006). Yleisökin on alkanut luottaa vesivärin sanomaan. Suomen ainoa akvarellitaiteelle omistettu galleria Akvart Helsingissä viestii katsojamäärien lisääntyvän ja ostajiakin riittää jokaiselle taiteilijalle. Akvarellistit ovat perustaneet v.1998 oman yhdistyksen ja sieltä käsin levittävät tietoa ja osaamista ympäri maan, järjestävät kursseja ja leirejä kesäisin ja syksyisin. Vesiväri on herännyt näyttämään voimansa.

Lähteet

Miettinen, Jukka: Kiinalainen maisemamaalaus
Tapani Kajaste: Kiina sanoin ja kuvin 3/1995
Jansson: Taidehistorian perusteet
Valkonen, Tuulikki: Romanttiset maisemat
Efland-Freedman-Stuhr: Postmoderni taidekasvatus